14. tammikuuta 2019

Lapsettomuustuomiosta raskaustestiin

Keväällä 2016 olin aikeissa hankkia lapsen itsekseni luovutetuilla siittiöillä. Miehiä oli kyllä tullut ja mennyt, mutta ei sellaista, jonka kanssa perustaa perhe, ja ikääkin alkoi jo olemaan ihan kiitettävästi lapsen hankintaa ajatellen. Niinpä olin yhteydessä erääseen yksityiseen klinikkaan ja prosessi käynnistyi samantien. Ensimmäisellä käynnillä kävimme hoitavan lääkärin kanssa läpi koko prosessin, mitä edessä on. Seuraavaksi istuinkin jo psykologin tuolilla, jonka kanssa keskutelimme omasta lapsuudestani, lapsen tekemisestä yksin, lapsen isättömyydestä, tukiverkostostani... Tällä haluttiin varmistaa mm. se, että ymmärrän, mihin olen ryhtymässä, ja että olen siihen henkisesti mahdollisimman valmis.

"Minulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö voisi tulla raskaaksi."


Ennen inseminaatiota minulle tehtiin mittavat hormonaaliset tutkimukset joissa selvitettiin, että raskautuminen on ylipäätään mahdollista, ettei toimenpidettä tehdä turhaan. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö voisi tulla raskaaksi ja mietinkin kuumeisesti sitä, päädynkö tanskalaisen vai suomalaisen luovuttajan sukusoluihin.

Ensin piti tehdä kotona ovulaatiotesti, joka kohdallani ei värähtänytkään. Tein testin kahden eri valmistajan välineellä, eikä kummassakaan mitään eloa. Hieman huolestuin. Olin yhteydessä klinikalle, johon varattiin aika seuraaviin tutkimuksiin edellisten kuukautisteni ja siitä seuranneen mahdollisen laskennallisen ovulaation perusteella. Kuukautiskiertoni oli onnekseni todella säännöllinen. Edessä olevat verikokeet ja ultraäänitutkimus piti ajoittaa tiettyyn ajankohtaan kiertoa, jossa ovulaatiotestin toimivuus olisi ollut suureksi avuksi.

"Sain klinikalta tyrmäävän puhelun eräänä keväisenä perjantai-iltapäivänä vuonna 2016."


Pian olinkin jälleen klinkikalla, tällä kertaa käsiojossa verikokeita varten. Sen jälkeen tehtiin lisäksi ultraäänitutkimus, jossa tarkastettiin mm. munasolureservini, jota ei käytännössä ollut. Se lisättynä verikokeella otettuun AMH-pitoisuuteen ja 36 vuoden ikääni, sain klinikalta tyrmäävän puhelun eräänä keväisenä perjantai-iltapäivänä vuonna 2016. Hedelmöittymiseni ei olisi enää mahdollista. Mahdollisesti kovat hoidotkaan ei auttaisi. Ikäni puolesta myös lapsen terveydestä varoiteltiin jotakin. Pian alkavat aikaiset vaihdevuotenikin vilahti listalla...

"Sitä ennen kävin kuitenkin paljon raskaita keskusteluja itseni ja peilikuvani kanssa siitä, mikä ja kuka olen."


Minkäänlaisia hoitoja en halunnut lähteä yrittämään. Ei jäänyt vaihtoehdoksi muuta kuin hyväksyä tämä tosiasia. Eläisin elämäni lapsettomana. Hyväksyminen oli vaikeaa. En tiedä, hyväksyinkö sitä täysin koskaan, mutta puolentoista vuoden päästä tuomiostani en enää ollut vihainen ja katkera niiden ikäisteni kohdalla, jotka tuntuivat edelleen lisääntyvän yksi toisensa jälkeen. Olin löytänyt elämääni muuta mielenkiintoista sisältöä, kuten ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaminen sekä intohimon retkeilyyn, valokuvaamiseen ja kirjoittamiseen. Sitä ennen kävin kuitenkin paljon raskaita keskusteluja itseni ja peilikuvani kanssa siitä, mikä ja kuka olen. En kokenut olevani kokonainen. Etenkään se nainen. En voisi koskaan kokea äitiyttä ja sitä, johon kehoni on valmistettu: raskaus, synnytys ja imetys.

"Toki välillämme oli myös muunlaista intohimoa, jossa ehkäisynä luotin jo pari vuotta vanhaan lapsettomuustuomioon."


Sittemmin tapasin miehen, jonka kanssa tykkäämme viettää aikaa yhdessä. Olemme tehneet pieniä reissuja, suunnitelleet suurempia, pelattu sulkapalloa, käyty uimassa tekniikkakoulua myöten, saunottu, käveltu ja koettu kaikenlaisia uusia, jänniä ja kivoja juttuja yhdessä. Toki välillämme oli myös muunlaista intohimoa, jossa ehkäisynä luotin jo pari vuotta vanhaan lapsettomuustuomioon. Ikääkin tuli kokoajan lisää, neljäkymmentä mittarissa läheni, eikä se hormonitoiminta ainakaan olisi paranemaan päin.

"Totesin miehelle, että nyt ne aikaiset vaihdevuoteni taisi alkaa, menkat ei ala."


Tammikuun 13. päivä 2019, hengailtuamme vuoden verran yhdessä, kuukautiseni olivat pari viikkoa myöhässä, noin suunnilleen. En minä niistä mitään tarkkaa kirjanpitoa pitänyt. Seurasin vain, että tulevat, etteivät vaihdevuosisyistä jää pois. Totesin miehelle, että nyt ne aikaiset vaihdevuoteni taisi alkaa, menkat ei ala. On kokoajan tunne, että alkaa, mutta ei. Yhdessä tuumin totesimme, että gynelle on mentävä. Sitä ennen päätin kuitenkin kaikkien aikaa ja prosesseja säästääkseni tehdä raskaustestin kotona. Sitähän se gyne ekana kysisi kuitenkin, olenko raskaana, vaikka mitään syytä ja mahdollisuutta siihen ei olisikaan. Ostin testin ja maanantaiaamuna 14.1.2019 tein sen "rutiininomaisesti". Näytöllä oli saman tien kaks viivaa. Minä?!? Raskaana?!? Olin järkyttynyt ja aloin itkemään. Mitäs nyt?

"Ehkä elämäni pisimmät puolituntia lääkärin vastaanoton aulassa ja päässä sen tuhannen ajatusta, entä jos se on oikeesti totta?"


Soitin miehelle ja hän tuli luokseni. Järkyttynyt oli vissiin häkin, koska kehoitti varaamaan lääkäriin ajan ja varmistamaan asian siellä. Jos testi olisikin viallinen. Sain ajan vielä samalle iltapäivälle. Minusta otettiin verikoe, jonka tuloksen valmistuminen ottaisi puoli tuntia. Ehkä elämäni pisimmät puolituntia lääkärin vastaanoton aulassa ja päässä sen tuhannen ajatusta, entä jos se on oikeesti totta?

"Teki mieli sanoa kaikille ohikulkijoille, että arvaa mitä, olen raskaana."


Lääkäri kutsui minut huoneeseen, nosti hengityssuojan kasvoilleen infektiotartunnan välttämiseksi, halasi ja onnitteli minua. Olen raskaana! Minä olen raskaana?!? En muista siitä lääkärikäynnin lopusta oikeastaan yhtään mitään. Se jäi mieleeni, että lääkäri totesi minulla olevan hyvät kengät jalassa, nyt en saisi liukastua ja kaatua. Tuijotin vain tyhjää valkoista seinää. Siirryin ostoskeskuksessa olevaan kahvilaan ja tuijotin ymprilläni viliseviä ihmisä. Teki mieli sanoa kaikille ohikulkijoille, että arvaa mitä, olen raskaana. En voinut uskoa sitä mitenkään todeksi. Olin todella hölmistyneessä olotilassa. Samaa aikaa maailman onnellisin, mutta myös järkyttynyt. Mitä tässä elämässä nyt sitten tapahtuu?

"Se, että minä olen raskaana, on yksi maailman suurista ihmeistä."


Syntymähetkellä tytöllä on munasarjoissaan noin miljoona varhaisvaiheen munasolua. Kun nainen saavuttaa hedelmällisen iän kuukautisten alkaessa, on munasoluja jäljellä noin 400 000. Munasoluista 300 – 500 valikoituu ovuloitumaan naisen hedelmällisen iän aikana. Niistä vain muutama hedelmöittyy, johtaa raskauteen ja lapsen syntymään. Naisen hedelmällisyys päättyy jo useita vuosia ennen varsinaista vaihdevuosi-ikää, joka on suomalaisilla naisilla keskimäärin 50-51 vuotta. (Lähde: Ovumia.fi) Minulla vaihdevuosi-ikä todettiin olevan alhainen ja siihen vaikuttavat myös perinnölliset tekijät. Se, että kaikkien näiden tutkimusten, niiden tulosten ja muun tiedon valossa Minä olen raskaana, on yksi maailman suurista ihmeistä.

<3. Jennyfer

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit tarkastetaan ennen niiden julkaisemista