7. syyskuuta 2019

Minkälaista on tulla äidiksi nelikymppisenä

Matkani äidiksi on pitkä ja paikoittain hyvinkin raskas. Se kesti kaikkiaan lähes 15 vuotta, eikä niin pitänyt enää koskaan käydä. Matkalla sattui ja tapahtui. Kolmesti. Näillä kaikilla tapahtumilla on suuri vaikutus ja merkitys siihen, minkälaiseksi koen äidiksi tulon nyt, lähes 40 vuoden iässä. Kerron teille  avoimen, rehellisen ja vaiherikkaan tarinani tästä kaikesta. 


Olen miettinyt monta kertaa tämän raskauden aikana, minkälaista on tulla äidiksi ensikertaa tässä iässä, kun mittarissa on 39 vuotta ja reilut 7 kuukautta. Jotta voin vastata kysymykseen edes itselleni, täytyy tarkastella historiaa, sillä siellä on kolme merkittävää tapahtumaa, jotka vaikuttavat siihen, että lapsen saaminen kohdallani ei todellakaan ole mikään itsestään selvyys, ja mitä ajattelen siitä nyt. Heti alkuun täytyy kuitenkin todeta, että en hetkeäkään koe tai tunne itseäni niin "vanhaksi", vaikka lähes 40 vuoden ikäni ei mikään nuori ensisynnyttäjäksi olekaan. Minulla ei ole minkäänlaista ikäkriisiä, eikä peilistä katso takaisin sen ikäinen ihminen.


Yhdestä rajapyykistä kohti iättömyyttä

Muistan, kun täytin 30. Lähes kymmenen vuotta sitten. Jostain syystä, ainakin minun ikäluokalleni, kolmekymppiset ovat olleet jonkinlainen rajapyykki, elämän käännekohta. Olin järjestämässä isoja bileitä, bändiä ja kaikenlaista, mutta en mitenkään meinannut saada asioita aikaan, joka on minulle kovin poikkeuksellista. Sittemmin tajusin, mikä siinä mätti. En tahtonut koko juhlia. Olin järjestämässä niitä vain sen vuoksi, että "niin piti tehdä" ja "kaikki muut niitä odotti". Lopulta vietin kolmekymppiset kolmen ystäväni kanssa pienessä, minulle merkittävässä kaupungissa pulkkamäkeä laskien, taskumatista lämmikettä nauttien, toppavaatteissa pizzalla käyden ja ystäväni luona saunoen. Ihan täydellistä! Sain viettää juhlat minulle tyypilliseen tapaan: pienesti, intiimisti ja hauskasti. Sen jälkeen en ole juuri ikääni miettinyt. Olin helpottunut, että nyt se 30 on täytetty ja elämä voi taas jatkua. Ja niin on jatkunut.

Kaksi ensimmäistä menetystä

Varsinaisesti en mieti ikääni nytkään, vaikka jotain sen osalta hetkellisesti sisälläni muljahtikin, kun raskaustesti oli positiivinen. Olen miettinyt ikääni lähinnä siitä näkökulmasta, että miten erilainen äiti olisin ollut aiemmin, 15 vuotta sitten, verrattuna tähän päivään. 2000-luvun alkupuolella, ollessani 25-27 vuotias, halusin lasta todella paljon. Kun kävin lenkillä, haaveilin työntäväni lastenvaunuja. Podin ihan oikeaa vauvakuumetta. Noiden vuosien aikana lapsi oli tervetullut silloiseen avoliittooni, mutta ei tullut. Vuonna 2008 erosimme, ollessani 28-vuotias. Sittemmin olen elänyt pitkälti itsekseni. Joitain lyhyempiä suhteita mahtuu matkanvarrelle, mutta ei yhtään sellaista, johon olisi voinut kuvitella lasta, perhettä. Vuonna 2009 pillerini petti suhteessa, jossa olin ollut pari kuukautta, mutta sen lapsen oli tarkoitettu mennä pois. Niin kariutui myös se suhde. 


Merkittävä käännekohta

Vuodet vierivät ja elämä oli kivaa ja hauskaa. Elin vapaata ja huoletonta elämää. Kun vuonna 2015 silloisessa työpaikassani, jossa olin ollut reilut 13 vuotta, yt:t osuivat tiimiini, otin paketin ja irtisanouduin. Kaikki muut tarjotut vaihtoehdot ei käytännössä ollut edes vaihtoehtoja. Ajattelin, että on minun aikani ottaa pieni irtiotto, vitsaillen viettää "äitiyslomani", joka kohdallani oli jäänyt pitämättä. Olin tuolloin 35-vuotias. Kaikkiaan olin kotona 9 kuukautta, ennen kuin aloitin työt uudessa työpaikassa, jossa olen edelleen. Tosin nyt sillä ihan oikeella äitiyslomalla. Tuon 9 kuukautta kestäneen vapaan aikana ehdin miettimään elämää ja sen tarkoitusta, paljon. Se oli minulle yksi elämäni käännekohdista. Oravanpyöräni pysähtyi. Silloin löysin mm. minimalismin ja aloin ymmärtämään, että elämässä on paljon tärkeämpää, kuin materiaali, omistaminen ja ääriään myöten täynnä oleva kalenteri. Mietin, mitä haluan loppuelämältä, miten haluan sen viettää. Yksi asioista, johon päädyin, oli lapsi. Halusin edelleen lapsen. Elin silloin yksin. Ei miestä, ei parisuhdetta, enkä sellaisia edes halunnut, saati kaivannut. Mutta lapsi, se olisi todella tervetullut. Päätin tehdä sen yksin. 


Kolmas ja karuin menetys

Olin yhteydessä yksityiseen lapsettomuusklinikkaan keväällä 2016. Ensimmäisellä käynnillä juttelin hoitavan lääkärini kanssa siitä, miten prosessi etenee. Mistään hoitotarpeesta kohdallani ei siis ollut kyse, vaan pelkästä inseminaatiosta luovutetuilla siittiöillä. Toisella kerralla astuessani klinikan ovista sisälle, menin tapaamaan psykologia, jonka kanssa kävimme läpi monia asioita, joita itsellisenä naisena lapsen hankkimiseen liittyy. Kotiläksynä minulla oli ovulaatiotestin tekeminen, ja kun se näyttäisi plussaa, oli aika lähteä klinikalle verikokeisiin ja ultraan. Ovulaatiotestit, joista kokeilin eri merkkejä, ei kohdallani värähtänytkään. Päädyin klinikalle verikokeisiin ja ultraan edellisten kuukautisteni perusteella, jotka olivat onneksi olleet vuosia säännölliset. Verikokeiden tuloksia jouduin odottelemaan joitain päiviä, mutta ultrassa kävi jo heti silloin ilmi, että munasolureserviä ei enää ole. En osannut huolestua, sillä minulla kuitenkin vielä tuli ne säännölliset kuukautiset. Eräänä perjantai-iltapäivänä lääkäri soitti loputkin tulokset. Minun hormonitoimintani on niin olematon, ettei raskaaksi tulo olisi enää mahdollista. Kovat hoidotkaan ei välttämättä enää auttaisi, enkä sellaisiin halunnut edes lähteä. Pian alkavat vaihdevuodetkin vilahti listalla. En enää ikinä saisi lasta. En ikinä voisi olla tai tulla äidiksi.


Miten kävi naiseuteni

Naiseuteni romahti. Katsoin itseäni monta kertaa alastoman peilistä, että mikä nainen tuo tuommoinen on, joka ei voi käyttää kehoaan siihen, mihin se on luotu: kantamaan lasta, synnyttämään ja imettämään. Nimenomaan nämä keholliset negatiiviset tuntemukset olivat minulle valtavan suuret. Koin itseni vajaaksi, naisena. Olin ihan paskana niiden ikätovereideni puolesta, jotka yhtenään tuntui päivittävän Facebookiin vauvauutisiaan. Miksi he sai jo ties kuinka monetta, mutta minä en sitä ensimmäistäkään. Elämä ja sen tarkoitus oli mietittävä uudestaan. Ilman lasta. 


Kuinka nousin

Luonto on ollut minulle tärkeä elementti jo vuosia, mutta silloin aloin viettämään siellä enemmän ja enemmän aikaa. Aloin kiertämään erilaisia retkeilykohteita, valokuvaamaan ja pitämään reissuistani päiväkirjaa (vaelluskengissa.fi). Hain opiskelemaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa ja pääsin sisälle. Opiskelin ja retkeilin. Kävin mielekkäässä työssä. Pikkuhiljaa aloin nauttimaan elämästä, sen vapaudesta ja huolettomuudesta uudestaan. Eheydyin myös ihmisenä ja naisena. Hyväksyin lapsettomuuden. Muutin toiselle paikkakunnalle, josta olin haaveillut jo pidemmän aikaa. Vuonna 2018 elämääni tuli "Oskarin" isä. Elämä oli pääosin kivaa, vaikka MBA tutkinnon viimeistely töiden ohessa paikoittain aika tuskaa olikin. 


Raskaana

Luotin lapsettomuustuomiooni 100% ehkäisykeinona. Olihan siitä jo kulunut aikaakin ja hormonitoimintani heikentynyt iän myötä entisestään. Joulukuun lopussa 2018 aloin potemaan kummallisia oireita. Treenatessa hengästyin herkästi, pakaralihakset veti totaaliseen kramppiin ja tisseihin sattu pirusti. Menkat oli ehkä pari viikkoa myöhässä. Hitto vie, nytkö ne vaihdevuodet alko. Minulla ei käynyt mielessäkään, että voisin olla raskaana. Tammikuussa 2019, ennen kuin varasin gynekologille ajan, päätin tehdä raskaustestin kotona säästääkseni labrakulut lääkärillä. Testiin piirtyi välittömästi kaksi viivaa ja menin aivan shokkiin. Kävin vielä samana iltapäivänä lääkärissä varmistamassa testin tuloksen verikokeella. Olin raskaan. Seuraavat päivät ja viikot kuluivat sumussa, en oikeesti tiennyt, mitä tehdä. Kaikki vaihtoehdot tuli kyllä mietityksi ja käydyksi läpi. Tunteet heitteli laidasta laitaan. Miten se ylipäätään oli mahdollista. Minä. Raskaana. Koin heti valtavan voimakkaan yhteyden ja kiintymyksen tähän lapseen. Tunsin, että sisälläni kasvaa jotain erityistä, eikä se tunne ole poistunut vieläkään. Tämä lapsi on ihme. Suuri ihme. 


Parasta ikinä

Kolmen päivän päästä, 10.09.2019 on "Oskarin" laskettu aika. Silloin on kulunut 280 päivää, 40 viikkoa, 9 kuukautta, kun olen saanut kantaa ja kasvattaa tätä lasta sisälläni. Matka on ollut paikoittain fyysisesti todella rankka. En ole voinut pahoin, mutta liikuntakykyni on ollut todella hukassa ja kadoksissa. Olen ollut myös julmetun väsynyt. Onhan tämä kantava kehonikin tosin jo pian sen 40 vuotta vanha. Matka on ollut rankka myös henkisesti. Se ei joudu "Oskarista", vaan suhteestani hänen isäänsä, ja kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan siinä ympärillä. Ympärilläni on kuitenkin ollut määrällisesti enemmän iloa ja onnea, kuin onnettomuutta. Kaikki he, jotka tuntevat minut ja tietävät nämä elämäni tapahtumat ennestään, ovat olleet onnellisia kanssani ja kulkeneet tämän matkan vierelläni. Olen kiitollinen heistä kaikista ja siitä, että olen saanut jakaa tämän kaiken heidän kanssaan. Tämä raskaus ja lapsi on ihmeellisintä ja parasta, mitä minulle on ikinä koskaan tapahtunut. 


Minkälaista on tulla äidiksi nelikymppisenä

Ihan maailman parasta. En usko, että olisin voinut koskaan aikaisemmin olla tämän valmiimpi. Jos olisin saanut lapsen ja tullut äidiksi ilman näitä kokemuksiani, olisi suhtautumiseni asiaan varmasti erilainen. Ilmassa saataisi olla jonkinlaista itsestäänselvyyttä, enkä osaisi arvostaa asioita niin paljon, kuin nyt. Se, että kehoni on kasvattanut lapsen ja se tekee minusta äidin, on minulle maailman suurin onni ja ihme. Olen lähes 40 vuotta saanut elää tätä elämääni vapaana vastauista, jos nyt ihan lapsuutta ja nuoruutta, opiskeluja, paria koiraa, parisuhdetta ja työtä ei lasketa. Tulla ja mennä miten haluan. Juoda viiniä, polttaa tupakkaa ja käydä pubissa silloin kun huvittaa. Valvoa yöt, nukkua päivät. Käydä kaupassa tai olla käymättä. Olen nähnyt ja kokenut sen elämän. Saanut elää sitä, kauan, enkä enää aikoihin löytänyt siitä sisältöä. Onneksi on ollut muutakin. Olen saanut harrastaa ja matkustaa juuri silloin, kun se itelleni ja pankkitililleni on sattunut sopimaan. Ostaa vain itselleni. Nyt nelikymppisenä lapsi, sen myötä tulevat vastuut, velvollisuudet ja rutiinit ovat enemmän kuin tervetullutta. En koe kapiaavani muuta, sillä olenhan jo kaikenlaista nähnyt ja kokenut. Odotan vain sitä, että pääsen elämään ja kokemaan tätä maailmaa yhdessä hänen kanssaan. Elämäni on seesteistä, leppoisaa ja rauhallista. Siinä on aikaa ja tilaa olla läsnä. Vaikka ensimmäiset kuukaudet menisi vain imettäessä, valvoessa ja nukkuessa, ei haittaa. Minulla on siihen mahdollisuus ja aikaa. Se kestää hetken ja on itselleni ainutlaatuinen kokemus, tilaisuus ja mahdollisuus. Minun ei tarvitse hötkyillä ja höntyillä muun elämän perään. Se on ja odottaa kyllä. Elämä tapahtuu tässä ja nyt. Se kaikki, mitä minä nyt teen ja valitsen, on lapseni lapsuus. Se kivijalka, jonka päälle hän alkaa elämäänsä kokemaan ja rakentamaan. Minulla on varma ja levollinen ole itsestäni äitinä. Tähän vaikuttaa varmasti juurikin se ikä ja koettu elämä. Tämä ihme ja tuleva äitiys sattui elämässäni parhaaseen mahdolliseen ikään ja ajankohtaan. Suunnittelematta, odottamatta, haaveilematta. Kiitos kohtalo, päätit lopulta puolestani hyvin. Kaikesta huolimatta tiedän olevani tässäkin iässä äitinä yhtä epätäydellinen, kuin missä tahansa muussakin elämäni vaiheessa. Ja sehän tässä iässä onkin parasta, sillä senkin on oppinut hyväksymään ja sietämään.





<3. Jennyfer

P.S. Kuvat valitsin alkavan syksyn teeman mukaan. Olen ottanut niitä vuosien mittaa kulkiessani luonnossa, Rakastan syksyn pimeneviä iltoja, kynttilöitä, ikkunoita pitkin valuvaa vesisadetta. Sen melankoliassa on jotain kaunista, aivan, kuten tässä tarinassanikin. 

8 kommenttia:

  1. Kauniisti kirjoitettu elämäntarina, oli ilo lukea se. Monenlaista oot kokenut, ja ihanaa että toiveesi lapsesta on nyt toteutumassa ja kehosi on siinä hommassa, johon se on luotu, kuten kirjoitit. Tsemppiä raskauden loppurutistukseen ja tietysti synnytykseen! Muista sitten kun kivut alkavat, että siihenkin sun keho on luoyu, kestämään sen kaiken ja synnyttämään lapsi maailmaan. Mulla synnytykset on olleet elämän ihmeellisimpiä hetkiä, en antaisi niistä hetkeäkään pois.

    Anna / Mustikkapasta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä tsempistä! Tuo oli tärkeä muistutus, että nainen on tehty kestämään se kipu :)

      Poista
  2. Kiitos kirjoituksesta! Niin koskettava, sinulla on ollut vaiherikas tie äidiksi. Aivan ihanaa, että saat tulla äidiksi-pian jo tapaatte vauvan kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä tässä vieläkin ihmettelee ja katselee vatsaa, että oikeestiko sieltä on vauva tuloillaan :) Jollain kummallisella tavalla tähän raskauteen on alkanut myös tottumaan ja se tuntuu hassulta, että kohta se päättyy ja tapaan tämän ihmeen ensimmäistä kertaa, vaikka ollaan niin tiivisti tässä yhtä jo oltukin :)

      Poista
  3. Aivan mahtava blogiteksti❤️
    Rakastan lukea ihmisten elämäntarinoita, ja varsinkin tällaisia "onnellisia loppuja". Vaikka oikeastihan sinulla kaikki vasta alkaa.❤️

    Itse olen tullut äidiksi 24 - vuotiaana, 27- vuotiaana ja 35- vuotiaana .
    Silloin nuorena, kaveripiirin ensimmäisiä epävarmoja äitejä. Nautin ja olin toki hurjan kiitollinen silloinkin, on tämä kuitenkin ollut sellaista yhteistä kasvua esikoiseni kanssa.
    Kuopuksen saadessani osasin nauttia aivan eri tavalla, ja ymmärsin kuinka pieniä hetkiä ne joskus pitkältäkin tuntuvat päivät ovat.
    Summasummarum, kaikki iät ovat kohdallani olleet hyviä, ennen kaikkea olen onnellinen omasta kasvustani lasten myötä.
    Varmasti elämä ilman lapsiakin on hyvää, omalla kohdallani lapset on haave joka toteutui, ja vielä kolmeen kertaan ❤️❤️❤️

    Ihan jännittää odotella "Oskaria" saapuvaksi, aamuisin aina kurkkaan blogiisi että jokohan.. 😊
    Innostuin muuten blogisi myötä minimalismista, kiitos innoituksesta😊👍

    Kaikkea hyvää sunnuntaihisi👍
    T. Sanniska/äiti kolmelle

    Ps saisiko postauksen koirastasi? Rodusta, yhteisestä matkastanne jne. Minullakin koira, niin koira jutut kiinnostaa😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, kun jaat tässä samalla omaa elämäntarinaasi :) Olen varma, että "Oskari" tulee kasvattamaan minua ihmisenä ihan yhtä paljon, olin sitten 20 tai 40 :D mutta jos katson taaksepäin parikymppistä itseäni, niin olen ainakin rennompi ja varmempi, tunnen sen jo nyt. En usko, että on mitään yleistä ikää, mikä on paras mahdollinen tulla äidiksi. Se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Omalla kohdallani olen kuitenkin varma siitä, että minulle näin päin, vanhemmalla iällä oli parempi :) Ihanaa sunnuntaita myös sinulle ja toiveesi postauksesta on kuultu :)

      Poista
  4. Viisaita ajatuksia uuden elämän kynnyksellä. Olen samaa vuosimallia kuin sinä, sain esikoisen 35- vuotiaana, olen ollut siitä asti kotona lasten kanssa ja nauttinut täysillä uudesta elämänvaiheesta. Tuntuu, että parikymppisellä äideillä on niin kova kiire saada lapset kasvamaan nopeasti isoiksi, jotta voi taas elää ”omaa elämää” ja lapsia hankitaan jotta on se homma sitte hoidettu alta pois. -Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Osasit kirjoittaa just sen, mitä minä tavailin pitkään, mutta en sitten osannut sitä kirjoittaa. Itselleni olisi siis varmasti käynyt nuorempana juurikin noin, että on kiire takaisin siihen omaan elämään. Tiedän jo nyt, että minulle oli ehdottomasti parempi, että kaikki kävi näin päin, elää ensin se oma elämä pois alta niin sanotusti :) Voin nyt keskittyä äitiyteen aivan toisella tavalla ja ne asiat, joita siitä "omasta elämästä" kaipaan, jotka nyt raskauden myötäkin ovat jääneet pois, on sellaisia, johon lapsi on todella tervetullut mukaan. Ja jos mä ajoittain saan pari tuntia omaa aikaa uimahallissa olemiseen, niin se on täydellistä :)

      Poista