6. helmikuuta 2020

Kehoni tarve vapaudelle - Ei kosketusta, kiitos

Mitä tuntemuksia on kehossani, kun se on reilu vuoden ollut elinehto vauvalleni? Lähdetään liikkeelle raskaudesta, muistellaan hetki sitä, miltä kehossa ja sen kanssa tuntui. Ensimmäiset kosketukset ja läheisyys vauvan kanssa synnytyksen jälkeen. Ja mitä nyt, kun sitä läheisyyttä vatsan ulkopuolella on ollut tauotta pian viisi kuukautta. 


Raskaus oli minulle tosi raskasta aikaa. Vaikka itse raskaus oli maailman ihanin ja onnellisin asia, en oikeesti nauttinut siitä vatsasta ja olotilasta yhtään. Liikuntakykyni meni alavatsakipujen takia lähes välittömästi ja mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä vaikeampaa minun liikkuminen oli. Kun 9 kk aikana keräät 28 kg elopainoa, tekee se yhdessä raskauden kanssa oman kehon vieraaksi. Olin kömpelö, ja vatsani kanssa oli välillä todella vaikea olla. Kaipasin ihan tavallisia asioita, joihin en vatsani kanssa kyennyt, kuten vaikka kenkien jalkaan laittaminen. Oli ihan järkyttävät liitoskivut. Viimeiset viikot vain vaikeroin öisin, kun piti kääntyä kyljeltä toiselle, tai nousta sängystä. Kaipasin omaa kehoani takaisin. Sitä, miltä sen tuntui ennen raskautta.

Sylissä uloslähdön hetkellä
Sylissä uloslähdön hetkellä


Ensi hetki sylissä

Sitten koitti synnytys. En tiedä ihanampaa, kun pitää omaa vauvaa sylissä. Miltä tuntuukaan se vastasyntynyt pieni, vielä niin voimaton rääpäle, kuin linnunpoikanen, joka on täysin sinun käsiesi armoilla. Ei mitään omaa kontrollia. Täysi luottamus siihen, että sinä tuet, kannat. Pidät lähellä. Hyvänä. Noel on pian viisi kuukautta, mutta tunnen vieläkin käsissäni sen, miltä hän ihan ensihetkinä tuntui. Jotenkin niin voimaton, hento, mutta silti niin lämmin, täynnä voimaa, elämänhalua ja -paloa. Kuinka hän mahtui niin pieneksi kippuraksi rinnalle. Tästä hän sai myös lempinimensä, jota käytän päivittäin, ehkä paikoittain jopa enemmän, kuin Noel nimeä, mutta se nimi on vain läheisimpien käytössä. Ja niin saa ollakin. Ehkä sitä fyysistä tunnetta, oma lapsi ensimmäistä kertaa sylissä, ei unohda ikinä. Ainakaan en halua unohtaa. Haluan vaalia sitä yhtenä elämäni suurimpana aarteena. Siksi myös kirjoitan tätä, jotta muistaisin. Olen tottakai ottanut paljon valokuvia, mutta fyysinen tunne ja muisto siitä on ihan eri juttu ia paljon vaikeampi taltioida. Mutta luotan, että keho muistaa.

Sylissä takkatulen äärellä
Sylissä takkatulen äärellä


Sylissä, sylissä, sylissä

Ja siitä syntymästä lähtien on sitten sylissä oltukin. Noel on jonkin aikaa viihtynyt leluineen itsekseen lattiallakin, mutta hyvin hyvin paljon vielä sylissä. Hän syö sylissä. Hän nukahtaa syliin. Hän kaipaa läheisyyttä ja olla vaan sylissä. Hän haluaa katsella ja tutustua ympäristöönsä sylissä. Kun siirrät häntä paikasa toiseen, teet sen sylissä. Teet kotiaskareita, vauva on usein sylissä. Leikkaat hänen kynnet sylissä. Kylvetystä lukuunottamatta peset sylissä. Vauva haluaa kiehnätä, temppuilla ja leikkiä sylissä. Meillä ei vuorokaudessa hereillä olossa ole montaakaan hetkeä, etteikö Noel olisi sylissä. Minun sylissä. Rakastan sitä. Ei ole mitään niin ihanaa, kuin pitää sylissä omaa lasta, hänen poski poskeasi vasten, hänen kuolat pitkin naamaasi, kun halusi maistaa äitiä. Terävät kynnet jättäneet jäljet kaulallesi, sillä kynsien leikkuu jäi kesken. Hiki, kun hän siinä sylissä möyrii ja nuohoaa. Tutkii sinua, tutustuu. Oppii kosketuksesta ja liikkeestä samalla omaa kehoaan, sen hallintaa. Tulee nälkä. Tulee uni. Hän nukahtaa. Hän on jotain niin suloista ja ihanaa, ettet saa katsettasi irti hänestä. Katselet ja ihmettelet, onko hän todella sinun. Käsi puutuu. Jalka puutuu. Pissattaa. Janottaa. Mutta vauva on ja nukkuu sylissä. Et raaskisi millään viedä häntä omaan sänkyyn nukkumaan. Kaikki on niin rajallista. Aika menee siivillä. Nuku rakas vain siinä, kun vielä haluat ja voit. Nämä hetket ovat elämässä niin ainutkertaisia, menetettäviä. Äidin syli on sinulle aina avoin, niin unta, kuin mitä tahansa muutakin varten. Mutta kasvat isoksi. Kasvat kokoajan. Tulee hetki, ettet enää halua. En halua silloin ajattelevani, katuvani, että miksi en silloin pitänyt sinua sylissä, kun siihen oli mahdollisuus. Sinä halusit, ja minun syli oli sinua varten. On, niin paljon kuin ikinä sitä tarvitset ja haluat. Aina.

Sylissä kahvilassa
Sylissä kahvilassa

Vapautta

Lasken lapsen omaan sänkyyn nukkumaan. Varmistan hyvän asennon, unilelun, peittelen. Sitten kehoni on vapaa. Puen sen. Ruokin. Hetkeen se ei ole kenenkään. Voin tehdä sillä mitä haluan. Tai olla tekemättä. Mutta ainakin nautin siitä, että se on hetken vapaa. Minun. En halua, että minuun kosketaan. En kaipaa sitä. Kaipaan tilaa, ilmaa ja vapautta. Että minä voin hetken päättää, mihin kehoani käytän ja mitä sen tarpeita täytän. Vien sen kävelylle, ruokin, tai annan käsieni kirjoittaa. Ehkä vain levätä. Antaa sen hetki huilata. Läheisyyttä ja kosketusta se saa riittämiin. Vauvalta. En kykene siihen, että kehoni pitäisi jatkuvasti olla käytettävissä, täyttää läheisyydellään jonkun tarpeet, halut ja toiveet. Että sen pitäisi jatkuvasti olla jonkun kanssa kosketuksessa. Jonkun lähellä. Minä tarvitsen sille tilan ja vapauden, kun se vauvalta vain on mahdollinen. Kun se nyt reilun vuoden on ollut jonkun elinehto, niin totaalisesti tarvittu, täytyy sen saada välillä hengähtää. Minunkin.

<3. Jennyfer

3 kommenttia:

  1. Tekstisi sai minutkin miettimään asiaa. Raskausaika oli itselleni helppo. Nyt kuitenkin vauvalle on 3 kuukautta annettu läheisyyttä todella paljon, vaikka hän lattialla viihtyykin. On ihanaa sylitellä vauvan kanssa ja vaikka on tosi ihanaa kun hän nukkuu yhdet pitkät päiväunet ja muutamat lyhyet, niin varsinkin pitkillä päiväunilla häntä ehtii tulla jo ikävä.

    Mietin ensin, että miksi kirjoitat ettet halua "vapaa-aikanasi" vauvasta läheisyyttä, että onpa outo ajatus. Mutta kun tarkemmin mietin asiaa, niin täytyy sanoa että olen samaa mieltä. Saan ja annan niin paljon läheisyyttä vauvan kanssa, että muu aika on ihana olla vain minä itse yksinäni. Vaikka kuinka mieheni onkin ihana, en tällä hetkellä tarvitse häneltä yhtä paljoa läheisyyttä kuin ennen.

    VastaaPoista
  2. Samaistun ajatuksiisi siitä, että on ihana pitää pientä ihmistä lähellä vielä kun hän tarvitsee ja haluaa <3

    Outoa omalla kohdallani on se että olin varma raskausaikana etten haluaisi läheisyyttä mieheltäni, mutta kävikin päinvastoin. Minulle on tärkeää että saan halata miestäni kun nukahdan ja aamulla kun herään. Myös silloin kun vauva nukkuu olen mielelläni sylissä. Näin se voi olla erilaista ja yllättävää miten joku asia voi muuttua tai olla muuttumatta.

    VastaaPoista
  3. Mä niin ymmärrän tekstisi. Raskausajat ovat olleet todella vaikeita, molemmat. Pahounvointia, supistuksia, liitoskipuja, korkeita sykkeitä, matala hb, migreeni.. Meidän lapset ovat jo vauvaiän ohittaneet mutta varsinkin 2v kuopus oikein imi läheisyyttä itseensä. Jopa nukuessaan. Sitä hakee muuten vieläkin, työntää käden kaulan alle ja toisen päälle, on niin lähellä että nukun lapsenmuotoisena. Mutta onneksi irrottaa nykyään nukahtaessaan �� Mutta vauva-aikana janosin sitä vapautta ja hetkeä kun ei kukaan tarvinnut minulta mitään. Se illan hetki riitti mutta olin riippuvainen siitä, paeisuhde tottapuhuen siitä kärsi nutta kun et edes vessassa voi käydä ilman että joku on kiinni sinussa, saati että oven voisi sulkea niin koin, että oli ok sulkeutua vain itseensä siksi puoleksi tunniksi kun lempisarjan jakso kesti ��

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.