30. maaliskuuta 2020

Ei enää yhtään vauvaa

Olisi ollut suuri tragedia, jos en olisi saanut omaa lasta. Ja olikin, koska ensin oli se tuomio lapsettomuudesta. Rakastan Noelia eniten ikinä koko maailmassa ja hän on todella helppo vauva, vaikkakin voimakas tahto ja kaikki ne vaiheet. Sellaiset yöt ja päivät, kun asiat ovat huonosti, itkettää, kiukuttaa, on levottomuutta... on kuitenkin kokonaisuudessa todella harvassa. Mutta sellaisina hetkinä kun niitä on ja väsyttää, joskus mietin, että kuka voi haluta vapaaehtoisesti yhtään vauvaa lisää. Eräänä iltana Noelia nukutellessa listasin mielessäni syitä, miksi minä en halua enää yhtään vauvaa lisää.

Kuva: Pixabay


1. Ikä. 40 vuotta.
Katkonaiset yöunet, univelat ja huonosti nukutut yöt ottaa oikeesti voimille. Ja vaikka haluaisinkin vielä toisen lapsen, en missään nimessä tekisi sitä ennen, kuin Noel olisi muutaman vuoden ikäinen, jonkin verran jo itsenäinen, koska haluan antaa hänelle pienenä kaiken huomioni ja nauttia itsekin vain hänestä. Toisen lapsen kohdalla minulla olisi ikää jo reilusti yli 40 vuotta, ja tuskin olisin enää halukas aloittamaan kaikkea alusta. Tähän samaan syssyy en voi edes kuvitella heti perään toista vauvaa. Vaikka jaksaisinkin, haluan vahvasti keskittyä vain yhteen kerralla. Olen muutenkin sellainen ihminen, että haluan hoitaa yhden asian loppuun, ja siirtyä sitten vastan seuraavaan. Inhoan keskeytyksiä, ja se on yksi asia, mitä olen joutunut opetella vauvan kanssa sietämään. Vaikka sitä tapahtui päivittäin töissäkin, ei se ollut mitään siihen nähden, mitä se on vauvan kanssa kotona. Ja iän puolesta vielä. Koska sain lapsettomuustuomion reilusti alle nelikymppisenä, en usko, että kohdallani toisen lapsen saaminen olisi enää yli nelikymppisenä edes mahdollinen. 

2. Raskaana olo on kamlaa.
En kokenut minkäänlaista hehkua, vaan kauheaa väsymystä, kömpelöä oloa, liitoskipujen tuskaa. En nauttinut siitä ollenkaan. Olo oli niin raskas ja kömpelö, enkä todellakaan hehkunut missään vaiheessa. Turvotus ja liitoskivut oli ihan helvetillistä. Niveliä särki. Vatsa oli vain tiellä, ahdisti, kiristi, puristi, enkä hahmottanut omaa kokoani ollenkaan. Itse vauva vatsassa ja hänen liikkeet olivat parasta ikinä. Mutta se itse raskaus, ugh!

Kuva: Pixabay


3. En ehkä uskaltaisi tehdä lasta
Noel on ollut todella helppo vauva, vaikka onhan hänelläkin ne vaiheensa. Hän ei juuri itke, paitsi välillä nälkää, jos se sattuu yllättämään hänen hyvin säännöllistä ruoka aikaa aiemmin. Vaikka öisinkin hän herää 2-3 kertaa syömään, ei hän silloinkaan koskaan itke. Se on sellaista kitinää. Joskus kun yliväsymys saa vallan, aiheuttaa se jonkun verran huutamista, mutta uni vie lopulta voiton aika nopeasti. Sitten on ollut niitä päiviä, kun ei kelpaa minkään muu, kuin syli, ja sillon hän ei ole suvainnut minun istumistani ollenkaan. Nämä päivät ovat olleet aika raskaita, kun ei saa oikein mitään tehdyksi, syödyksikään. Jos mihinkään hänet käsistään olen laskenut, alkaa kiukkuaminen ja itkeskely. Tätä on ollut myös kausittain öisin. Hän nukkuisi vain ja ainoastaan sylissäni. Nämä hetket ovat saaneet minut miettimään, miten helpolla kuitenkin olen päässyt ja pääsen. Minulla ei nimittäin käynyt raskausaikana edes mielessä, että entä jos lapsellani onkin vaikka koliikki. Entäs jos hän vain itkee ja huutaa päivät ja yöt läpeensä. En tiedä, miten sellaisen olisin kestänyt, sillä jo Noelin satunnaiset ja yksittäiset kitinäpäivät ovat mielestäni rankkoja. Jos vielä saisin toisen lapsen, en tiedä, miten ihmeessä kestäisin sen, jos hänellä olisi koliikki ja varmasti sitten olisi, koska pelkäisin sitä niin. Kauhea asia on myöskin se, joka sai pelkotiloihin ihan raskauden loppuvaiheessa Noelista. Kohtukuolema. En ollut osannut silloin pelätä, edes ajatella sitäkään, ennen kun törmäsin asiaan loppumetreillä. Se on todennäköisesti hirveintä mitä tiedän, mitä ihmiselle voi elämässään käydä. Sittemmin olen törmännyt aiheeseen useamminkin. Sitä kuitenkin jatkuvasti tapahtuu. Näin ollen olisin varmasti ihan hermoraunio, mitä pidemmälle raskaus etenisi, enkä tiedä, olisinko enää lainkaan valmis kohtaamaan sitä pelkoa.

Kuva: Pixabay


On ihanaa ja vapauttavaa, kun ei oikeesti tarvitse edes harkita, tehdäkö Noelille sisarta vai ei. Voin vain keskittyä häneen ja antaa äitinä hänelle kaikkeni. Ajatuksilla on kuitenkin kiva leikkiä ja niiden myötä myös oppii uutta itsestä.

<3. Jennyfer

3 kommenttia:

  1. Oikeasti syy on se, että vauvakuume puuttuu. Nimittäin vauvakuumeen iskiessä ei millään yllä kuvatulla asialla ole enää merkitystä. Minultakin on nyt onneksi hormonitoiminta hiipumassa esivaihdevuosien vuoksi, ja siksi vaivakuumettakaan ei ole.

    VastaaPoista
  2. Ei vauvat kiukkua, kyllä niillä on aina joku syy itkuun. Ja tosiaan oot tullut oikeaan päätökseen jos satunnaiset itkukohtaukset aiheuttaa tuollaisia fiiliksiä.

    VastaaPoista
  3. Huh huh näitä kommentteja taas. Antakaa toisen kertoa omista tunteistaan äitinä Vapaasti. Ei se, eikä raskaus, ole todellakaan mitään pelkkää onnea ja rajatonta ymmärrystä. Lisäksi aivan aiheelliset lapsettomuus- ja menettämisenpelot Ovat syy olla haluamatta lisää lapsia. Ei kaikkien tarvitse sokeasti antaa lapsikuumeen ohjata. En voi edelleenkään käsittää, miksi vaivautua kommentoimaan, mikäli ei ole mitään hyödyllistä sanottavaa. Missä on toisten äitien empatiakyky, tai vähintään kyky ilmaista itseään töksäyttelemättä.. Olisiko mahdollista, että joku muukin kuin sinä Kommentoija tiedät äitiydestä jotain, vaikka et olisi samaa mieltä?
    Kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi, Jennyfer!

    VastaaPoista